Äidinkielen kirjoitustaidon koepäivän kunniaksi mediaryhmä julkaisee lyseon abien parhaita äidinkielen esseitä viime keväältä. Tekstit julkaistaan alkuperäisessä asussaan kirjoittajien luvalla.

Kevään 2022 kirjoitustaidon kokeen tehtävänannot voit katsoa Abitreeneistä:

https://yle.fi/plus/abitreenit/2022/Kev%C3%A4t/2022-03-18_A_E_fi/index.html

5. Kieli osana identiteettiä

 

Me Kalevalan ja Eppu Normaalin luvattu kansa

Suomalainen identiteetti on merkillinen asia. Meidät on valittu ties kuinka monetta kertaa maailman onnellisimmaksi maaksi, mutta silti suosituin kirjamme ja elokuvamme perustuu sotaan, jonka hävisimme, eräs rakastetuimmista kappaleistamme kertoo kahden viikkon ryyppyputkesta ja kansalliseepoksessamme kaunis, nuori nainen hukuttaa itsensä mieluummin kuin alkaa parrakkaan miehen vaimoksi. Näitä rupisia riimejä ja karmeita tarinoita maassamme riittää,mutta silti en vaihtaisi niistä yhtäkään pois.

Jos ihmisen anatomia jätetään sivuun, tulee suurimmalle osalle varmasti kielestä ensimmäiseksi mieleen kommunikaation väline. Kielen avulla pystymme sopimaan kansainvälisiä kriisejä, selvittämään naapurin kanssa syntyneet erimielisyydet orapihjala-aidan korkeudesta sekä tilamaan makkaraperunat kaikilla mausteilla ennen yön viimeistä taksimatkaa. Toki erilaisissa tilanteissa tarvitaan erilaista kieltä, eikä minun kannata alkaa selittämään naapurilleni pihojemme välillä vallitsevasta ystävyydestä, ymmärtäväisyydestä ja avunannosta, eikä kutsua Joe Bidenia ”kunhon jäbäksi”, mutta juuri tässä piilee kielen hienous. Kieli elää, muuttuu ja sopeutuu vallitsevaan tilanteeseen, meidän täytyy vain osata käyttää sitä.

Mutta kielellä on myös syvällisempi merkitys. Se ei ole vain joukko suusta karkaavia äännähdyksiä tai paperilla seikkailevia viivoja ja koukeroita, vaan monella sanalla ja fraasille on takanaan satoja vuosia puhujan historiaa, kulttuuria ja arvoja. Tämä näkyy erityisen hyvin kahden eri kielen kohdatessa. Teknisesti samaa asiaa tarkoittavat sanat eivät olekaan sama asia, ja suomalaisen kertoillessa talvesta valkoisena lumen ihmemaana tulee monelle britille mieleen vain loska ja harmaus. Lisäksi sanat kuten sisu tai sauna herättävät varsin erilaisia ajatuksia kuulijasta riippuen. Siksi onkin tärkeää, että suomen kieli pysyy elinvoimaisena jatkossakin. Vaikka väitetään, että englannilla pystyyy tekemään kaiken, ja vielä enemmän, kuin suomella, ei se ole totta. Katajaisen kansamme mielenmaisemaa ei voi vain syöttää kääntäjään ja toivoa parasta.

Kulttuurillinen kielimuuri ei ole vain suomen ongelma, vaan kaikilla kielillä on omat historialliset ja aatteelliset kerroksensa, joita ei voi suoraan kääntää. Tätä asiaa pohtii myös saamelaisaktivisti Niillas Holmberg Suomen PENin Youtube-kanavalla 15.8.2018  julkaistulla videolla ”Suomen PEN – 90 vuotta sananvapautta osa 1: Niillas Holmberg”. Holmberg kertoo, kuinka alkuperäiskansojen ja länsimaiden välinen kielimuuri on haitannut, ja haittaa edelleen, yhteiseloa ja kanssakäymistä. Nykypäivästä hän nostaa esimerkiksi alkuperäiskansojen valtavat tietomäärät alueista, jolla he ovat eläneet sukupolvien ajan. Tämä tieto ei aina saavuta länsimaisia tutkijoita ja muuta akateemista maailmaa, sillä kun havaintoja ja mielipiteitä käännnetään valtaväestön kielelle, muuttuu sisältö monesti hieman. Kaikkia havaintoja ei pystytä ilmaisemaan suomeksi tai vaikkapa englanniksi, jolloin osa tiedosta häviää matkalle.

Jos kerran jo yksittäisten sanojen kääntäminen kieleltä toiselle voi olla hankala tai jopa mahdoton tehtävä, ei liene ihme, että myös laajempien teosten sisältö ei tuosta vain avaudukaan vieraskieliselle lukijalle. Taide, olipa kyse sitten runoista, romaaneista tai rapista, sisältää lähes aina kielellä leikittelyä ja sen erikoiskeinojen hyödyntämistä. Taiteilijat Leskisestä Linnaan käyttävät kieltä ilmaistakseen omia tunteitaan ja ajatuksiaan tavalla, joka koskettaa, ihastuttaa ja haastaa vastaanottajaa. Ja kyse on harvoin vain taiteilijan itsensä tunteista; Suomen  suosituimpien taiteilijoiden salaisuus piilee yleensä siinä, että he osaaavat pukea kansan ajatukset sanoiksi. Ei liene sattumaa, että hiljaisena, sisäänpäin kääntyneenä, vähään tyytyvänä ja sisukkaana tunnetun kansan rakastamat teokset ovat juurikin näiden piirteiden värittämiä. Ei liene sattumaa, että juuri Saarijärven Paavo nousee monen suomalaisen mieleen roolimallia etsiessä tai että läpi sukupolvien nuoret miehet löytävät itsensä palaamasta Pohjois-Karjalaan ja vaihtamasta farkkuja verkkarihousuun. Tästä rakentuu suomalaisuus.

Syntyy siis ihana kierre, jossa perisuomalainen ajattelumaailma synnyttää taidetta, joka vahvistaa tätä ajattelumaailmaa ja pitää suomalaista identiteettiä elossa. Ilman suomen kieltä tämä kierre katkeaisi, ja samalla katkeaisi yhteys siihen, mistä suomalaisuudessa perimmiltään on kyse. Juuri tähän kielten kuolemisen vaikutuksesta kulttuuriin ottaa kantaa myös Juha Merimaa artikkelissaan ”Mitä tapahtuu maailman pienille kielille?”(Yliopisto-lehti, 12.6.2018). Tekstissä haastatellaan suomalais-ugrilaisten kielten professori Riho Grünthalia, joka osaa kertoa, että jopa tuhansien kielten kuolema seuraavien sukupolvien aikana voi johtaa massiivisiin menetyksiin kulttuurien saralla. Grünthal myös toteaa, ettei kielten kuolemisessa ole mitään uutta. Kieliä ja kulttuureita on syntynyt ja tuhoutunut läpi historian, mutta tällä kertaa tuho on tietoisin valinnoin aiheutettu. Suuret kielet kuten englanti, espanja tai arabia syövät alaa pienemmiltä kielillä, ja vaikka suomi on vielä varsin elinvoimainen, on meidänkin rakas kielemme häviämässä isompaa sotaa. Ja myös Grünthal yhtyy huoleen kielien vaikutuksesta kulttuuriin ja toteaakin, että ”kun kieli menetetään, menetetään pala kulttuuria”.

Ainut keino pitää suomi ja suomalaisuus hengissä on käyttää kieltä. Puhua suomea kavereille, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia tai kirjoittaa runoja. Näin ensinnäkin pidämme kulttuuriamme yllä ja takaamme sen säilymisen myös tuleville sukupolville, mutta myös syvennämme ymmärrystämme maastamme, maanmiehistämme ja samalla itsestämme. Eikä identiteetin tarvitse rakentua partaveikkojen ja kalanluisten kannelten ympärille, sillä suomalainen identiteetti kasvaa, kehittyy ja muuttuu koko ajan. Yhtä lailla Kaija Koo kuin Kalevalakin voi paljastaa suomalaisuudesta jotain uutta ja ihmeellistä. Ja kun aiemmin mainittu Niillas Holmberg toteaa, että ”kieli toimii ihmisen maailmakuvan peilinä”, en voisi olla enempää samaa mieltä. Peili saattaa joskus vääristää kuvaa, saada meidät näyttämään itsepäisiltä junteilta ja synnyttää halun heittää koko peili maahan ja murskata koko identiteetti, muttaa silti palaamme aina sen äärelle. Sillä se näyttää meidät sellaisina kuin olemme, täydellisen epätäydellisinä.

Voimme siis päästä suomalaisen identiteetin juurelle vain suomen kielen kautta. Oppikirjojen ja tutkimusten avulla saa kyllä selville montako rajanaapuria Suomella on tai milloin Suomi itsenäistyi, mutta jos oikeasti haluaa päästä suomalaisuuden juurille, ovat kieli ja kulttuuri ainoat vaihtoehdot. Vanhusten perimätietona kulkeneet tarinat, sotilaiden maallemme tekemistä uhrauksista kertovat kirjat ja viidestoista yö painajaisineen voivat johdattaa niitä ymmärtävän siihen, josta suomalaisuudessa on kyse. Mutta muista, et jättää saa, pois sanaakaan. Et sitä kaunistakaan.

Jesse Korhonen

6073 merkkiä ilman välilyöntejä

 

5. Kieli osana identiteettiä

Kielellinen identiteetti: monimuotoisuus matkalla sukupuuttoon

”Maailmassa on 7 000 kieltä, joista ehkä vain 15 prosenttia säilyy seuraavalle sukupolvelle.” Tällä synkällä arviolla Juha Merimaa aloittaa artikkelinsa ”Mitä tapahtuu maailman pienille kielille?” (Yliopisto-lehti 12.6.2018). Artikkelin mainitsemat 7000 kieltä kuulostaa enemmän tilastolta kuin ihmisiä ja kansoja yhdistävältä vuorovaikutuksen keinolta. Itseni kaltaisille hyvinvointivaltion asukkaille tämä ennuste kuulostaa hankalalta käsittää, mutta ilmiö sen taustalla on jo valitettavan arkinen. Kyse on nimittäin kielten kansanmurhasta, johon kehityksen junassa matkustava maailmamme on pikkuhiljaa ajautunut. Sen taustalla ei siis vaikuta vihamielinen asenne tai vähemmistökulttuurien puhujien laiskuus vaan haitalliset hyvinvointivaltion identiteettiä peilaavat toimintatavat, joita olemme vaalineet jo vuosisatojen ajan.

Suurin osa meistä on kasvanut ja opiskellut hyvinvointivaltion siiven alla ilman suurempaa huolta kotikielemme tulevaisuudesta. Lisäksi bruttokansantuotteella mitattuna olemme kuuluneet jo kauan maailman rikkaimpien joukkoon, mistä kiittäminen kuuluu kansoja yhdistäville valtakielille. Vaikka länsimaiden jatkuva kiistely ja ydinaseilla isottelu rikkoo tätä yhtenäisyyden tunnetta, todellisuudessa meitä kielellisesti ja kulttuurillisesti yhtenäisempää kokonaisuutta ei löydy käytännössä mistään muualta. Jo muutaman vuoden vanha lapsi liittyy tähän globalisaatioon, kun englannin kieltä ryhdytään opettamaan rutiininomaisesti. Tämän näkemyksen jakaa myös Lari Kotilainen kirjoittaessaan kolumnissaan ”Hyvä uusi ylioppilas” (Suomen Kuvalehti 27.11.2020)  englannin kielen olevan ehkä hyödyllisin koulussa opetettavista kielistä, sillä kaikki puhuvat sitä. Tämä englannin kielen varaan rakentunut vahva läntinen identiteetti on mahdollistanut laajojen mantereita ylittävien yhteyksien solmimisen yhteisten arvojen pohjalta. Liika yhtenäisyys ei kuitenkaan ole pelkkää juhlaa. Tämän kaiken alla vähemmistökielet nimittäin unohtuvat ja tuhoutuvat kiihtyvään tahtiin.

Kieli on ihmisen ylivoimaisesti tärkein vuorovaikutuksen keino, joten se pelaa valtavaa roolia myös ihmisten identiteettien rakentumisessa. Tästä syystä vähemmistökielten puhujien ahdinko on suuri, kun kielten selviytymisen ohella myös oma identiteetti on vaakalaudalla. Suurin osa vähemmistökielten puhujista asuu lisäksi köyhissä maissa, mikä syventää ongelmaa entisestään. Noustakseen köyhyyden syvästä kuilusta kolmannen maailman tulee nimittäin nyt omaksua niitä samoja toimintamalleja, joiden avulla länsimaat ovat asemansa saavuttaneet jolloin oman kielen ja kulttuurin hylkääminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Samalla vähemmistöjen identiteetit siirtyvät yhä lähemmäs homogeenista läntistä yhteiskuntaa. Tätä näkökulmaa myös Merimaa sivuaa kirjoittaessaan, miten pienten kielten puhujat itse tiedostavat oman kielen olevan sopimaton kehittyneelle yhteiskunnalle. Toisin sanoen kansat joutuvat nykyään luopumaan kielellisistä sekä kulttuurisista rikkauksista saavuttaakseen edes kohtuullisen taloudellisen arvon ja kilpailukyvyn.

Syy sille, miksi olemme ylipäätään päätyneet tähän valitettavaan köyhien ja rikkaiden väliseen kielellisten identiteettien vastakkainasetteluun juontaa juurensa siirtomaa-ajoille. Tuolloin kehityksen jälkijunassa olevia kansoja ja paikallisia luonnonvaroja riistettiin surutta, mikä jätti pysyvät jäljet paikallisiin kulttuureihin. Sokeriin, hetkelliseen mielihyvään ja mahdottomiin kauneusihanteisiin perustuva identiteettimme rikkaassa lännessä on edelleen voimakkaasti riippuvainen tästä köyhään etelään rakennetusta monokulttuurista, minkä seurauksena toivottu yhteiskunnallinen muutos kohti tasa-arvoista maailmaa ei pääse tapahtumaan. Tämän vuosisatoja jatkuneen vahingollisen riistämisen keskiössä näkyy edelleen englannin kieli, jota suurin osa entisten siirtomaiden asukkaista puhuu. Läntinen identiteetti on siis juurtunut erittäin syvälle paikallisten mieliin puhekielenä tuhoten jälleen osan paikallisista kielistä.

Onko tilanteelle sitten enää mitään tehtävissä? Merimaa vastaa tähän kysymykseen painottamalla, että aktiivisin teoin jopa pieneksi kutistunut kieli on pelastettavissa. Vaikka syyttävän sormen osoittelu länteen ei suoraan estä nykyistä vähemmistökielten kansanmurhaa, saattaa sen tuoma syyllisyyden tunne auttaa meitä muuttamaan identiteettiemme sopukoihin juurtuneita vahingollisia toimintamalleja. Näistä haitallisista toimintamalleista ehkä näkyvimpiä ovat hyvinvoinnin tuoma laiskuus ja motivaation puute, jotka kuuluvat monen hyvinvointivaltion asukkaan luonteenpiirteisiin. Merimaan artikkelissa mainitaan, miten vähemmistökielten pelastaminen onnistuu vain jos niiden opettelemisesta tehdään kannattavaa. Sisäisen motivaation puuttuessa ihminen ei kuitenkaan tähän helposti ryhdy. Vaikka syyllisyyden kokeminen esimerkiksi siirtomaa-ajan ihmisen julmuudesta ei ehkä ole nykyihmisen velvollisuus, ei siitä varmasti olisi tästä syystä haittaakaan. Syyllisyys saattaisi nimittäin motivoida meitä ottamaan myös vähemmistökielten puhujat paremmin huomioon.

Mikäli tällaiseen kielellisen identiteetin pelastusoperaatioon päätettäisiin ryhtyä, vaatisi se meiltä suurta muutosta. Muutokseen ryhtyminen on ajan kuluessa vain haastavampaa, sillä harva meistä haluaisi luopua niistä mukavuuksista, joihin on vuosien saatossa tottunut. Tästä syystä nuoret sukupolvet saattaisivat olla avainasemassa muutoksen tekemisessä, sillä identiteetit ja tottumukset vasta kehittyvät. Mikäli oma äidinkieli saataisiin merkittävämmäksi osaksi hyvinvointivaltioiden nuorten identiteettejä, ehkä myös vähemmistökielten puhujat saisivat helpommin vastakaikua. Kotilainen käsittelee juuri tätä identiteettiin perustuvaa ajatusta: ”Omien juurien tunnistaminen auttaa sinuakin ymmärtämään vastaasi tulevia uusia ihmisiä. ” Tehokkaimmin tällainen kielellisen identiteetin kypsyminen saattaisi tapahtua Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa, jonka kotikieli on globaalilla tasolla varsin pieni. Samaistuminen pienten kielten puhujien ahdinkoon olisi meille suomenkielisille nimittäin varmasti helpompaa, sillä ainakin tiedämme miltä tuntuu puhua kielellä jota lähes kukaan maamme rajojen ulkopuolella ei puhu tai ymmärrä.

Läntinen identiteetti on siis kehittynyt dominoivaksi kielellisen globalisaation seurauksena, mikä on aiheuttanut mittavia kielten ja kulttuurien tuhoja maailman köyhimmillä alueilla. Tämä on luonut vastakkainasettelun, jonka toisella puolella rikkaiden maiden tulisi kasvattaa kansalaisiaan suuntaan jossa kielellisen monimuotoisuuden tärkeys nähtäisiin vahvana osana yksilön identiteettiä. Mikäli todella aloittaisimme tämän identiteettikasvatuksen, tulisi meidän varoa syventämästä ongelmia entisestään. Liian vahva kotikieleen juurtuminen ja valtakielten, kuten englannin, hylkääminen saattaisivat nimittäin koitua kohtaloksi, sillä tämä hankaloittaisi vähemmistökielten pelastamiseen vaadittavaa yhteistyötä. Ongelma on siis varsin monikasvoinen, eikä yhtä kultaista ratkaisua  varmasti ole edes olemassa. Myös Merimaan ja Kotilaisen kirjoitukset heijastavat tätä näkemystä. Haastavasta tilanteesta huolimatta tärkeintä olisi ryhtyä taistelemaan kielellisten identiteettien sukupuuttoa vastaan heti, sillä maailmaan ei synny enää uusia kieliä.

Santtu Kupiainen

6479 merkkiä ilman välilyöntejä

 

2. Kielten tulevaisuus

Ajalta ennen globaalia kieltä

Kuten joka aamu, revit itsesi sängystä ylös herätyskellon säestyksellä. Katsoessasi ikkunasta ulos sinua tervehtii aina yhtä harmaansävyinen räntäsade. Nautittuasi ravitsevan annoksen riisipuuroa maidon kera avaat television omassa supisuomalaisessa olohuoneessasi. Seinille kajahtaa jotain, mikä poikkeaa tästä idyllistä täysin. Se on englantia. Sama toistuu lukiessasi asuttamasi suomalaisen paikkakunnan paikallislehteä, älypuhelimen selailusta puhumattakaan. Avatessasi hakukoneen toiveissasi vain selvittää päivän sää, et voi mitenkään välttyä englannin kieleltä. Pakoon pääseminen on täysin mahdotonta, englantia on kaikkialla. Ei kielessä itsessään ole mielestäsi mitään vikaa, mutta jostain syystä edes niin älykäs puhelimesi ei kykene vastaamaan kysymykseesi: mikä vika suomen kielessä on? Lukuisten, samaa kaavaa toistavien aamujen ja päivien aikana olet pannut merkille, kuinka tämä vieras kieli on vähitellen ujuttanut itsensä yhä suuremmaksi osaksi sinunkin, aivan tuiki tavallisen suomalaisen, elämää.

”Jos 1900-lukua on pidetty kielten häviämisen aikakautena, 2000-lukua voisi kuvata tuhon ajaksi” kuvailee Juha Merimaan artikkelissa Mitä tapahtuu maailman pienille kielille? (Yliopisto-lehti, 12.6.2018) kielten professori Riho Grünthal. Siinä missä maailman eniten puhuttujen kielten asema on nykypäivänä vahvistunut, pieniin kieliin kohdistuva muutos on täysin päinvastainen. Käsillä voi pahimmillaan olla Grünthal’n kuvaama tuhon aika, jossa pienten kielten mukana menetetään myös kyseisiin kieliin kytkeytyvät osat niitä käyttäviä kulttuureja. Kieli ihmisen kommunikaatiovälineenä on kehittynyt evoluutiota vastaavan prosessin seurauksena, jolloin eri maailman kolkissa käytetyt kielet ovat luonnollisesti kehittyneet erilaisiksi. Tämän diversiteetin mahdollinen menetys kielten sukupuuttoaallon mukana herättää vahvoja mielipiteitä erityisesti vähemmistökielien puhujissa, joiden elämässä kielen kuihtuminen näkyy konkreettisena muutoksena. Vaikka suomen kieli ei elinvoimaisuudessaan ole lähitulevaisuudessa jäämässä sukupuuttoaallon alle, näkyvät nämä muutokset jo myös tyypillisen suomalaisen elämässä.

Tämä kauhuskenaario tuhon ajasta ja kulttuurisen monimuotoisuuden köyhtymisestä voi pitää paikkansa, jos näemme meille kaikille yhteisen kielen mahdollisuuden sijaan uhkana. Englannin ja muiden suurten kielten aseman vahvistuminen on ehkä tapahtunut pienempien kielien kustannuksella, muttei välttämättä niiden tarjoaman monimuotoisuuden kustannuksella. Globalisaation saattaessa maailman eri kolkissa asuvat ihmiset yhä lähemmäs toisiaan tarvitaan luonnollisesti myös jaettuja välineitä kommunikaatioon. Kaikille ihmisille yhteinen kieli, eräänlainen lingua franca, pitäisi ideaalissa tilanteessa sisällään kaikkien sen syrjäyttämien kielten rikkaudet ja säilyttäisi siten kielen monimuotoisuuden kokonaisuudessaan. Tämä voi kuitenkin olla liikaa pyydetty, sillä luonnonvalinnan raa’at lait pätevät myös kielten välisessä valtataistelussa: vahvemmat voittavat heikommat. Kun kielet pyrkivät sopeutumaan kiihtyvässä muutoksessa olevaan ympäristöön vain niistä globaalin vuorovaikutuksen kannalta tehokkaimmat voivat selviytyä elossa. ”Kielten tuhoutuminen on siis yhtä ’luonnollista’ kuin lajiston tuhoutuminen luonnossa”, toteaa Merimaa artikkelissaan.

Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, mikä tekee toisesta kielestä vahvemman tai rikkauksiltaan arvokkaamman verrattuna toiseen. ”Jos kielten hyödyllisyyttä arvioi vain puhujien lukumäärän mukaan, oman kielesi taito ei ehkä tunnu kaikkein merkittävimmältä”, kirjoittaa Lari Kotilainen kolumnissaan Hyvä uusi ylioppilas (Suomen Kuvalehti, 27.11.2020). Jokaisella kielellä on selviämistaistelussa omia valttikortteja, joista puhujamäärän merkitys on helppo ymmärtää. Vaikkei suomi pärjää tällä mittarilla monelle muulle, voisit tuskin kuvitella käyttäväsi mitään muuta kieltä kuvaillessasi aina yhtä harmaansävyistä räntäsadetta, joka maahan osuessaan muuttuu loskaksi. Valitsisit suomen kielen todennäköisesti myös riisipuuron valmistusohjeita ylös kirjatessasi. Suomen kielellä on ainakin toistaiseksi selvät käyttötarkoitukset ja aktiivisia käyttäjiä, oma ekologinen lokeronsa. Entäpä sitten, kun ilmastonmuutos on muuttanut räntäsateemme vedeksi ja ruokailutottumuksemme planeetan kuormituskykyä paremmin mukaileviksi? Kielellä on kaksi vaihtoehtoa: joko myöntää tappionsa tai sopeutua.

Vaikka kielten kehitys noudattaa pohjimmiltaan kaikkien muiden prosessien tapaan eettisyyden ja valinnan vapauden käsitteille sokeita luonnonlakeja, voimme kuitenkin tehdä tietoisia valintoja sen suhteen, mihin suuntaan kieltä kehitämme. Globalisaation kutistaneessa maailmassa myös ongelmat ovat globaaleja, jolloin niiden ratkomisen kannalta tehokkaimmalle kielelle on paljon kysyntää. Vastaus siihen, missä suhteessa tämä yhteinen kieli sisältää sen syrjäyttämiä kieliä, kertoo suoraan siitä, kuinka syrjäytettyjen kielten puhujien näkökulmat ovat edustettuina yhteisiä ongelmia ratkottaessa. ”Kyse on vallasta. Pienet kielet ovat vähemmistöjen kieliä. Niitä ei pidetä tärkeinä”, toteaa kielitieteilijä Annika Pasanen Merimaan artikkelissa selittäessään kielten katoamista. Tulevaisuuden tehokkaamman kommunikaation kieli ei saa edustaa vain valtavirran näkökulmaa, jolloin kielen sisäisen diversiteetin tulee kasvaa. Tämä positiivinen muutos on havaittavissa jo englannin kielessä, joka kasvaa paitsi puhujamäärältään, myös sanastoltaan. Yhteisen tavoitteen eli universaalimman kielen nimissä jostain on kuitenkin myös luovuttava. Myös siinä tapauksessa, että se jokin on niinkin tärkeä asia kuin suomalaista idylliä luovat sanat ”räntäsade” ja ”loska”.

Hätätila on julistettu, sukupuuttoaalto noteraattu. Olemme kartalla vallitsevan kaaoksen keskellä, sillä tunnemme muutoksen suunnan ja sitä eteenpäin ajavat prosessit. On valitettavaa, että kielen monimuotoisuuden merkitys huomataan vasta, kun se on uhattuna. Vielä ei ole kuitenkaan liian myöhäistä keskittää huomio kielten fuusion tuloksena syntyvään jälkeläiseen, globaaliin kieleen. Tuhon aikakauden sijasta voimme kuvitella elävämme luomisen aikakautta. Meidän vastuullamme on, että kielimuurien sorruttua ja kielten yhdistyttyä lopputulos palvelee mahdollisimman hyvin kaikkia sen käyttäjiä. ”Taidot, joita olet hionut vuosikaudet äidinkielen tunneilla, kulkevat mukanasi aina riippumatta siitä, mitä kieltä milloinkin puhut”, toteaa Kotilainen kolumnissaan viitaten tehokkaan vuorovaikutuksen taitoihin, joista hän mainitsee argumentointitaidon, kyvyn välittää omia ajatuksia vakuuttavassa muodossa sekä tehokkaiden tekstien rakentamisen. Uudenlaisia haasteita muuttuvassa maailmassa eivät kohtaa pelkästään kielet vaan myös niiden puhujat, joiden eteen on 2000-luvulla asetettu jo toistamiseen elämää suurempia kysymyksiä niin lajimme kuin planeettammekin tulevaisuudesta. Globalisaation ajamat muutokset voivat saada maapallon vaikuttamaan aivan liian pieneltä paikalta meille kaikille, mutta onnistuneen yhteiselon voi varmistaa vain yhdellä tekijällä: onnistuneella vuorovaikutuksella. Kotilaisen mainitsemista taidoista on kiinni se, muistammeko 2000-luvun tuhon vai luomisen aikakautena.

 

Laura Timonen

6346 merkkiä ilman välilyöntejä