Hei kaikille,
Täällä kirjoittelee Roosa Makkonen, lyseon lukion 2. vuoden opiskelija. Aiemmin olen kirjoittanut mediaryhmän toimittajana, mutta tänään astun matkaoppaan rooliin. Kerron Teille siitä, mitä tapahtui viikolla 41 Ferrolissa, Espanjassa. Joten ottakaa miellyttävä asento ja matkaevästä – nyt kohteena on aurinkoinen España!
Aikainen herätys ja viimehetken stressipakkaaminen. Mitään muuta en osaa sanoa sunnuntaiaamusta. Seitsemältä aamulla Sokoksen parkkipaikalla tapasin matkatoverini Sonja Veijalaisen ja Katariina Suutarisen. Lähdimme hilpeissä tunnelmissa kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Kuskina toimi opettajamme Ville Holopainen ja etupenkillä remonttiaan päivitteli Sara Jakonen. Matka meni nopeasti neljällä vessatauolla ja Katri-Helenan heleän äänen säestämänä. Ei jännittänyt ollenkaan. Emme tienneet yhtään mitä odottaa. Tiesimme vain hämärästi, että kohteena oli Ferrolin satamakaupunki jossain Pohjois-Espanjassa. Edes majoituksesta tai viikon tarkemmasta ohjelmasta ei ollut mitään tietoa. Ei se menoa haitannut – oli meillä sentään lentoliput sinne ja takaisin. Lentokentällä söimme ja ostelimme mahdollisille isäntäperheille tuliaisia: lakuja, Suomi-konvehteja ja salmiakkia. Hannu Soinikin tarttui koneeseen mukaan. Kaikilla oli aiempaa lentokokemusta, paitsi Sonjalla. Ensimmäisen lennon alkaessa hän kuitenkin jo käyttäytyi kuin vanha konkari.
Matkamme Ferroliin oli pitkä. Kolme lentoa. Ensin Helsingistä Tukholmaan, sitten Tukholmasta Madriniin ja lopulta A Coruñan lentokentälle. Siellä tapasimme reissun muun porukan. Opiskelijoita oli kolme kappaletta niin Kuopion Klassikasta kuin Nilsiän lukiosta. Viisi poikaa ja yksi tyttö. Matkamme jatkui linja-autolla Ferroliin, jossa tapasimme viimein isäntäperheemme. Oli jo yö, kun meidät väsyneet raukat jaettiin paikallisten perheiden kynsiin. Itse päädyin viikoksi Feneen, Ferrolin köyhempään kaupunginosaan. Perheeseeni kuului äiti Teresa ja kaksi nuorta tytärtä, Irene (14) ja Blanca (7). Pääsin jakamaan vanhemman tyttären kanssa huoneen.
Aluksi kaikki oli niin uutta ja jännittävää. Uusi paikka, erikoiset ihmiset ja vieras kieli. Espanjassa oli yhtä lämmin kuin Suomessa heinäkuussa. Lämpötila oli päivittäin +20 astetta. Joka päivä tutustuimme uuteen kouluun, kuljimme nuorten mukana ja tulimme myöhään illalla kotiin. Herätys omassa perheessäni oli aina seitsemältä. Espanja oli kuin täysin eri maailma. Aurinko paistaa ja ihmiset hymyilevät. Nuoret lauloivat ja tanssivat myöhään iltaan asti kaduilla. Palmupuita, kiivejä ja appelsiineja. Olimme Espanjan Galiciassa ja kaikkialla oli niin vihreää. Näin vuoria, Atlantin valtameren ja Santiagon huiman katedraalin. Katolilaisuutta, lampaita ja vuohia kotieläiminä, sekä juustokakkua ja hyytelöä aamusta iltaan. Tuntui niin surrealistiselta olla todella siellä.
Vierailimme yhteensä neljässä koulussa. Kouluvierailuja oli siis maanantaista torstaihin asti. Saimme tutustua paikalliseen opetustyyliin ja koulujärjestelmään. Jonkin verran espanjaa ja galiciaa tuli myös opittua. Kouluissa työskentelimme kansainvälisen Robot Dance -hankkeen parissa. Ideana oli siis ohjelmoida erilaisia Lego -robotteja. Oli huimaa nähdä, kuinka taitavia meitä monta vuotta nuoremmat lapset olivat. Itse olimme Savonlinnassa opetelleet vasta perusteet. Hankkeen tarkoituksena on saada lapset ja nuoret kiinnostumaan teknologiasta ja tieteestä. Nyt tämä buumi tulisi myös levittää meidän lukioomme.
Kotiin lähdimme aamuneljältä lauantaina 13. päivä. Aamupalaa söimme bussissa ja yleisesti ottaen koko porukka oli aivan puhki. Itse voin sanoa olleeni niin rättiväsynyt ja henkisesti ja fyysisesti loppu kuin olla ja voi. Viikkoa on mahdoton tiivistää yhteen sanaan. Oli naurua ja kyyneleitä. Uusia ystäviä ja pitkiä viestejä kotiin. Unohtamattakaan mieletöntä määrää makeaa syömistä. En kadu sitä, että otin tämän tilaisuuden vastaan. Se oli kokemus ja jokainen meistä voi nyt olla ylpeä itsestään. Minulle se oli ensimmäinen ulkomaanmatka ilman vanhempiani. Se vaati rohkeutta. Nyt jälkeenpäin voin ilomielin sanoa, että lähtisin vastaavaan toistekin. En välttämättä
opiskelijaksi, vaan isäntäperheeksi. On lottovoitto syntyä Suomeen ja olisi hienoa esitellä vastaavasti omaa kulttuuria ja kotia jollekulle, joka sen kauneutta ja ihmeitä osaa todella arvostaa. Näin arjen keskellä aina unohtuu, kuinka upeassa paikassa oikeasti asumme.
Terveisin,
Roosa M.