Virpiä viikon tuurannut Hanna Gaskin

Haastattelutilana toimivaan uskonnonluokkaan saapuessa ilmapiiri on rento, eikä haastateltavasta ainakaan näy mahdollinen jännitys. Heti kuvaa ottaessa lentää ensimmäinen vitsi ilmoille ja huomaa, että esillä olo on nuorelle opettajalle jo nyt tuttua hommaa. Näin ei kuitenkaan sijaisena koululla toimivan Hanna Gaskinin mukaan ole aina ollut.

Lyseolta 2008 vuoden keväällä valmistuessaan Gaskin piti itseään liian ujona opettajaksi ja lähti Vantaalle opiskelemaan sosiaalialaa. Tämän alan opintoihin kuuluva esillä oleminen toi kuitenkin tarpeeksi itsevarmuutta vaihtaa opintojaan haaveiden mukaisiksi. Nykyään Gaskin opiskelee kuudetta vuotta teologiaa Joensuun yliopistossa, josta hän valmistuu uskonnonopettajaksi.

Opiskelu yliopistossa

Kuten monella lyseolaisellakin on edessään yliopisto-opinnot, on Gaskin pitänyt yliopisto-opiskelusta alusta asti. Itsenäinen opiskelu, toisistaan eroavat päivät ja mahdollisuus jättää jotkin luennot väliin ovat sopineet Hannan opiskelutyyliin ja opinnot ovat edenneet sopivaa vauhtia. Päivät ovat niin erilaisia, että tyypillisen opiskelupäivän kuvaaminen tuottaa ongelmia. Opiskelun ja menestymisen Gaskin kertoo olevan itsestä kiinni,  tarvittaessa tarjolla on myös opinto-ohjausta.

Gaskin teki ensimmäisenä opiskeluvuonnaan enemmän kuin ensivuotelaisen oletetaan. Kuitenkin hän kuvailee opiskelun olevan helpompaa kuin lyseolainen saattaisi olettaa; kun opinnot tekee itselleen sopivaksi, jää aikaa lähteä päivän jälkeen ystävien kanssa ulos  viettämään aikaa. Jotkin tutkinnot (kuten luokanopettajan) ovat kiireellisempiä kuin Gaskinin omat. Hän kertoo tietävänsä teologian opiskelijoita, joilla on käynnissä jo yhdeksäs vuosi. Tuleville yliopistolaisille Gaskin jättää vinkiksi hakea samana keväänä opiskelupaikkaa, sillä samantien hakiessa saa pääsykokeisiin ylimääräisiä pisteitä, mutta opiskelemaan ei tarvitse heti mennä, näin jää mahdollisuus pitää vaikkapa välivuosi.

Opiskelijasta opettajaksi

Lyseoon tuleminen tuntuu Hannasta kuin tulisi takaisin kotiin. Opettajat kohtelevat opettajakokelasta tasavertaisena, eivätkä vain vanhana oppilaana. Aluksi opettaminen tuntui jännittävältä, mutta ensimmäiset – kuten nykyisetkin – tunnit sujuivat ongelmitta. Gaskin muistaa yhä, millaista oli istua lukion penkissä, joten siirtyminen luokan eteen tuntuu yhä välillä oudolta. Myös kännykkäkulttuuri on muuttunut: hänen aikanaan kännykät pidettiin visusti piilossa ja opettajan sen huomatessa ei kännykkään enää koskettu. Itse lukiokäytäntökin on muuttunut Hannan ajoista lukiolla, sillä silloin ei vielä ollut käytössä luokattomuus, vaan omat ryhmät. Tämä saattaa Gaskinin mukaan helposti johtaa oppilaiden ujouteen, mutta samalla myös tarjoaa mahdollisuuden tutustua useampiin ihmisiin.

Lopputerveisiä kysyttäessä Hanna antaa ohjeeksi muistaa opiskella ja tehdä läksyt, sillä varsinkin tabletkoulun yleistymisen myötä opettaja kyllä tietää milloin läksyt ovat tekemättä.